Hyvän kierre
Tampereella Nekalassa on SATOn talo, jossa asuu paljon eritaustaisia ihmisiä maahanmuuttajista eläkeläisiin. Siellä on myös harvinaisen hieno yhteisöllinen meininki. Kävimme katsomassa, miten se on syntynyt.
Kellarin kerhohuoneessa on matala katto ja loisteputkilamput, nurkassa pieni keittonurkkaus kahdella keittolevyllä. Vaikka vesi täytyy hakea kellarin käytävän varrelta siivouskomerosta, se ei estä pitkän pöydän ääreen istuvaa väkeä pitämästä täällä säännöllisesti kokkikerhoa ja loihtimasta tusinalle ihmisiä juhla-ateriaa.
On talvinen torstai-ilta, kello lähentelee seitsemää. Tänään tarjolla on Lindan mausteista kanakastiketta, Vinousin irakilaisittain laittamaa riisiä, Marjon vihersalaattia ja jälkiruoaksi Janin ja Rosannan paistamia vohveleita hillolla ja kermavaahdolla. Rattoisa puheensorina täyttää parinkymmenen neliön tilan.
Ollaan Tampereen Nekalassa, SATOn Nekalankulma 3:ssa, jossa Mervi Kangas-Salon johtama asukastoimikunta on pannut parin viime vuoden aikana tuulemaan.
Sama porukka on istuttanut pihaan kukkia, rakentanut viljelylaatikot ja alkanut viljellä vihanneksia, järjestänyt talkoita sekä lukuisia erilaisia juhlia. Halloweenia varten kerhohuone sisustettiin ja valaistiin kauhuteemalla. Silloin väkeä oli niin paljon, että osa seisoskeli suosiolla kellarin käytävällä.
Talossa asuu paljon erilaisia ja eritaustaisia ihmisiä, lapsiperheitä, maahanmuuttajia, yksineläviä, eläkeläisiä.
Miten tällainen naapuruus ja yhteisöllisyys syntyy?
Yhteinen päämäärä yhdistää
Kaksi tuntia aiemmin, viiden hujakoilla, Mervi on saapunut miehensä Raimon kanssa ensimmäisinä paikalle. Viisikymppinen Mervi on ollut mukana asukastoimikunnassa jo yli kymmenen vuotta.
”Kerran vain lähdin asukaskokoukseen ja siitä se lähti.”
Joitakin vuosia meni niin, että talkoisiin ja tapahtumiin osallistui sitkeästi vain neljä ihmistä: Mervi, Raimo, naapurin Marjatta ja tämän miesystävä. Monesti Mervillä kävi mielessä lopettaa, kun häneen otettiin yhteyttä lähinnä silloin, kun oli valitettavaa.
Mutta pari vuotta sitten jotain tapahtui. Asukastoimikuntaan ja talkoisiin tuli mukaan nuoria perheellisiä. Ja nyt heitä alkaa saapua kerhohuoneeseenkin kulhojen ja ruoka-ainesten kanssa. Ensin tulevat Marjo ja Linda.
”Moni meistä on ensin tutustunut lasten kanssa pihalla. Ollaan kaikki täällä samaa mieltä pihan toiminnasta, halutaan kehittää sinne uusia ideoita”, Marjo kertoo.
Linda kertoo, että pari vuotta sitten töissä helpotti ja oli enemmän aikaa osallistua. Marjolla oli sama tilanne.
”Ollaan samanhenkisiä ja juttu luistaa helposti. Halutaan että mahdollisimman moni viihtyisi”, Mervi sanoo.
“Ollaan kuin pieni perhe”, Linda komppaa.
Nuori perheenäiti Vinous tuo mukanaan maustesekoitusta kanaa varten. Hän on muuttanut perheineen Suomeen kaksi vuotta sitten, koska heitä vainottiin Irakissa. Vinous puhuu suomea jo hämmästyttävän hyvin.
”Tarvii aina osata puhua”, hän sanoo.
Nekalankulmassa asuu monia maahanmuuttajaperheitä Irakista ja Syyriasta, tulijoita on myös Virosta. Lindan juuret ovat Kosovossa.
”Kokkikerhon idea lähti siitä, että halusimme oppia heiltä, miten he valmistavat ruokaa”, Marjo kertoo.
Hän on oppinut jo herkullisen riisin valmistuksen: ensin pestään, sitten kuullotetaan öljyssä ja sen jälkeen vasta keitetään.
Raimo muistelee, miten suussasulavaa apetta naapurin irakilaismies grillasi pihalla viime kesänä. Hän ja Mervi saivat itse tehtyä leipääkin mökkimatkalle evääksi.
Kun Vinous kuulee tarinan, hän kipaisee kotona hakemassa kaikille sitä samaista leipää pakkasesta.
Ei kaikki aina näin ruusuista tietenkään ole. Joskus kulttuuri- ja kielierot aiheuttavat talossa hankaluuksia. Mutta niitä varten on keksitty ratkaisuja.
Oppi tulee tutustumalla
Valkosipulin, tomaatin ja paistetun kanan tuoksu nousee liedeltä. Marjo vispaa vohvelitaikinaa. Paikalle saapuvat kolmekymppinen perheenisä Jani ja seitsemänkymppinen Marjatta.
Raimo on kehunut Jania aiemmin selän takana. Jani on luvannut hoitaa kevään koittaessa roskakatoksen maalausprojektin naapuruston lasten kanssa.
Monissa maahanmuuttajaperheissä lapset hoitavat roskien viennin. He eivät ylety roskiksille tai tiedä, miten toimitaan, joten roskat lojuvat usein maassa. Ajatus on, että samalla kun roskakatos maalataan iloisen väriseksi, lapsia opetetaan kierrättämään ja rakennetaan heille koroke roska-astioiden viereen.
Mervi taas on ideoinut systeemiä, jossa maahanmuuttajille opetettaisiin talon ja vuokralla asumisen käytäntöjä tulkin kanssa heidän muuttaessaan taloon.
“Jos tunnemme toisemme, kaikki oppivat ja tutustuvat, miten täällä eletään”, Jani sanoo.
Hän kertoo asuneensa aina vuokrakodissa ja hoksanneensa, että jos haluaa viihtyä, pitää tehdä itse asioita. Hän ideoi viljelylaatikotkin.
”Yhdessä tekemällä pihastakin tulee meidän porukan oma. Pihalla kun puuhaillaan, kuka tahansa voi tulla mukaan. Jos olisin itse maahanmuuttaja, toivoisin että kantaväestö ottaisi vastaan tervehtien.”
Lieden ääreltä kuuluu naurun remakkaa. ”Hei seuraavaksi me tehdään Nekalankulman Tinder!” Linda sanoo.
Marjatta on asunut täällä perheineen seitsemän vuotta jo 1970-luvun alussa, kun talot oli juuri rakennettu. Uudestaan hän muutti tänne 14 vuotta sitten.
Oliko täällä yhteisöllistä jo 1970-luvulla?
”Silloin oli paljon toimintaa. Perheissä saattoi olla seitsemänkin lasta ja lapsia leikki pihalla valtavasti. Lapset yhdistävät ihmisiä”, Marjatta kertoo.
Silloin talkoohenkisyys oli normaalia toimintaa, eikä väkeä tarvinnut maanitella mukaan, kuten nykyisin.
”Yhteisöllisyys on kiinni niistä ihmisistä, jotka asuvat täällä kullakin hetkellä.”
Yhteisön resepti
Kun pöytä on katettu, sen ympärillä istuu 11 ihmistä. Mukaan on liittynyt koulunpenkiltä saapunut Rosanna, tämän poika Roni, Mervin tytär Veera ja tämän poika Onni. Kun Linda lähtee kotiin perheensä luo, hänen paikkansa ottaa myöhässä saapuva prätkäasuinen mies nimeltä Tunkki.
Seurue juttelee ruoasta, tulevista ja menneistä lomamatkoista, pakkassään tepposista, Raimon olympiamuistoista.
Täällä ei ole väliä sukunimillä, ammateilla tai taustoilla. Ihmisiä yhdistää päämäärä tehdä kotitalosta ympäristöineen mahdollisimman viihtyisä, rohkeus kohdata ja hyväksyä erilaisia ihmisiä, ja asenne, että voi vaikuttaa itse ympäristöönsä.
Ja kun paikalla on riittävä määrä samanhenkisiä ihmisiä, ideoita alkaa lennellä ja teot synnyttävät uusia tekoja.
”Ensimmäinen askel on lähteä mukaan asukaskokoukseen. Kyllä se siitä sitten, kun mukaan tulee tarpeeksi väkeä”, Mervi sanoo.
Niksejä naapuruuteen sato.fi:stä »