Pirteä Pihlajamäki

Helsingin Pihlajamäki on puistomaisen ja rohkean arkkitehtuurin helmi, jonka kätköissä juoksuhaudat kiemurtelevat ja skeittirampit kolisevat.

Pohjois-Helsingissä sijaitseva Pihlajamäki on kaupunginosien kätketty helmi. Jos aluetta pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, aliarvostettu voisi olla aika lähellä oikeaa. Kun lähiötä alettiin 1950-luvulla suunnitella, elettiin puutarhakaupunginosien kulta-aikaa. Niistä puhuttaessa esiin nousee kerta toisensa perään Espoon Tapiola, ja Pihlajamäki saa lepäillä rauhassa jossakin taustalla.

Turhaan. Viime vuosina oman aikansa arkkitehtuurin taidonnäyte Pihlajamäki on alkanut taas kiinnostaa asuinalueena. Yhtenäisen arkkitehtuurin sävyttämä kaupunginosa kätkee sisälleen paljon avointa tilaa, metsäluontoa ja polkuja.

Vuodesta 1995 Pihlajamäessä asunut Sini Heino-Mouhu työskentelee alueen lähiöasemalla sosiaaliohjaajana. Hän tuntee alueen ja ihmiset kuin oman käsilaukkunsa.
– Tämä on hyvä paikka asua, sillä se on samaan aikaan äärimmäisen yhteisöllinen ja kylämäinen. Ihminen voi halutessaan olla mukana menossa tai viihtyä omissa oloissaan, hän luonnehtii.

Luonnon läheisyyden lisäksi häntä miellyttää Pihlajamäessä erityisesti se, ettei yhteisöllisyys jää puheeksi. Seurakunta, nuorisotoimi ja Pihlajamäki-seura ovat kaikki aktiivisia.

Hyvä esimerkki oman alueen elävöittämisestä on Pihlajamäki-seuran musatiimin järjestämä jokakesäinen Pihlajamäki-blues. Tänä vuonna kesäkuun kuudentena päivänä järjestettävässä päihteettömässä tapahtumassa esiintyvät monet bändit. Lisäksi tapahtuma on hyvä paikka tutustua naapureihin.
– Tänä päivänä ihmiset pelkäävät toisiaan usein ihan turhaan. Kun oman alueensa ja sen ihmiset tuntee, oma kaupunginosa tuntuu myös mukavammalta ja turvallisemmalta.

Totta. Pihlajamäestä voisi moni ottaa oppia.

Eläkeiän nostamisesta puhutaan. Harvemmin kuitenkaan siitä, että se koskee nykyisin myös koiria. Yhdeksänvuotias sekarotuinen terapiakoira Alma on ihmisen iässä jo 63-vuotias.
– Eläkkeellähän sen jo pitäisi olla, mutta se on käynyt pienestä asti lähiöasemalla töissä kanssani, sosiaaliohjaaja Sini Heino-Mouhu kertoo.

Lähiöasema pyörii eri tavoin työllistettyjen ja vapaaehtoisten voimin. Tiloissa voi esimerkiksi askarrella, opiskella kieliä ja tietotekniikkataitoja tai hioa musiikkitaitojaan ohjaaja Erno Lahdenperän johdolla. Niin, ja asukaskahvilakin löytyy sanomalehtineen.
– Alma toimii portsarina ja ohjaa asiakkaat kahvilaan.

Lähiöasema, Liusketie 3A, pihlajamaki.info

Mustaa ja valkoista pintaa, aavistus futuristista abstraktiutta, joka luo vahvan kontrastin ympäröivälle metsäluonnolle. Kun Pihlajamäkeä alettiin 1950-luvun lopulla rakentaa, rakennusyhtiöt SATO ja Haka jakoivat alueen keskenään. Hyvin yhtenäisestä linjasta vastasivat kaavoitusarkkitehdit Lauri Silvennoinen ja Olli Kivinen. Rakennushetken aivoituksiin on mukava tutustua kiertämällä Pihlajamäessä risteilevää Arkkitehtuuripolkua. Sen varrella olevat opastaulut kertovat kunkin paikan rakennushistoriasta ja ajatuksista ratkaisujen takana sekä sanoin että kuvin.

Rakennustekniikan edelläkävijä

Pihlajamäki kaavoitettiin 1950-luvun lopussa. SATO ja Haka aloittivat alueen toteuttamisen heti seuraavan vuosikymmenen alussa. Vaikka pihlajamäkeläiset eivät kuppikuntalaisiksi tunnustaudukaan, ihmisten arkikielessä puhutaan tänäänkin ”SATOn ja Hakan alueista”.

SATO toteutti vuosina 1963–1965 Pihlajamäkeen yhteensä 1 152 asuntoa. Nämä sijaitsevat kymmenessä kahdeksankerroksisessa tornitalossa ja kuudessa matalammassa kerrostalossa.

SATOn alue piirtyi arkkitehti Lauri Silvennoisen kynästä, kun taas Hakan alueella tahtipuikkoa heiluttivat arkkitehdit Sulo Savolainen ja Lauri Korhonen. Pihlajamäen rakentaminen oli teknisesti modernia Ruotsista omaksutun täysielementteihin perustuvan Skarne-järjestelmän käytön takia. SATOn Vuolukiventien talot olivatkin Suomessa ensimmäisiä, jotka rakennettiin kokonaan täyselementtitekniikalla.

Talvirakentamisen uudet keksinnöt, siirreltävät suurmuotit ja torninosturit nopeuttivat käytännöllisten asuntokokonaisuuksien valmistumista. Samalla tekniikka kulki käsi kädessä taustalla olleen luontojattelun kanssa.

Jännittäkäämme rakennukset kalliorinteille ja antakaamme nosturinratojen ryömiä rakennusten betonilaattoja myöten luontoon koskematta”, arkkitehti Lauri Silvennoinen visioi vuonna 1964.